Essee: Onko tämä nyt sensuuria?

Tänä kesänä törmäsin useampaan kertaan ajatuksiin sensuurista. Kesäkuussa järjestettiin aikakauslehtien maailmankongressi Cascaisissa, ja kirjakaupasta tarttui mukaani tuore sitaattikokoelma António de Oliveira Salazarilta, Portugalin Estado Novon (1933–1974) lähestulkoon itsevaltaiselta päämieheltä. Kiinnostavimmat kirjaan kootuista sitaateista koskivat nimenomaan Salazarin ajatuksia sensuurista.

Salazarin mukaan sensuuri oli vapaan valtion täysin legitiimi ja välttämätön keino puolustautua marxististen ajatusten invaasiota, valheiden levittämistä sekä ihmisten ja yhteiskunnan eri ryhmien kunnian loukkaamista vastaan. Hän huomautti myös, että hallitus salli sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistavan paljon tavoitteilleen vastakkaista ideologiaa, eli myös sensuurijärjestelmässä oli tilaa jopa jonkinasteiselle suvaitsevaisuudelle. Julkaisuja ja taidetta valvova viranomainen oli aikakauden Portugalissa nimetty yksinkertaisesti ja rehellisesti sensuurikomissioksi, Comissão de Censura, ja yksittäisten sensuuripäätösten oikeellisuudesta käytiin toisinaan – joskin enemmänkin eliitin kuin suuren yleisön piirissä – jopa kriittistä julkista keskustelua.

Lisää mielenkiintoisia väitteitä sensuurin olemuksesta oli tarjolla heinäkuun lopulla, kun Yle Areenan ysärisarjasta Kyllä isä osaa heräsi pieni kohu.

Diktatuuri ei tietenkään ansaitse puolustelua, mutta huomiota nämä näkemykset minusta ansaitsevat. Kun nykypäivän totalitaariset valtiot, demokratioista nyt puhumattakaan, kertovat juhlapuheissaan päässeet jo kauan sitten eroon sensuurista, ovatko ne kenties vain onnistuneet nimeämään asian eri nimellä?  Huomionarvoista on myös, että Salazarin mainitsemasta kolmesta syystä marxismi on ainut, joka ei ole vahvasti sääntelytoiveiden kohteena myös nykyään. Kahteen jälkimmäiseen, nykytermein ilmaistuna disinformaatioon ja vihapuheeseen, vaaditaan painokkaasti valtion tiukempaa puuttumista.

Lisää mielenkiintoisia väitteitä sensuurin olemuksesta oli tarjolla heinäkuun lopulla, kun Yle Areenan ysärisarjasta Kyllä isä osaa heräsi pieni kohu. Katsojat olivat huomanneet, että sarja oli tarjolla yhdellä kokonaisella jaksolla lyhennettynä. Jakso nimeltä Matkalla oli kadonnut, ja jopa jaksojen numerointia oli muutettu niin, kuin kadonnutta jaksoa ei olisi ollut koskaan tehtykään.

Ylen arkistojulkaisupäällikkö Maija Hupli kertoi Iltalehdelle, että jaksossa käytetyt rasistiset ilmaisut eivät täyttäneet Ylen julkaisuvaatimuksia. Arkistojen ohjelmissa saattoi olla muun muassa vanhentuneita tietoja tai ilmaisutapoja, joita ei nykypäivänä käytettäisi. Ratkaisu perustui myös Yleisradion arvoihin, joihin kuului ihmisen arvostaminen, ja toiminnan lähtökohtia olivat tasa-arvo, yhdenvertainen kohtelu ja oikeudenmukaisuus. Jaksojen numerointi oli Huplin mukaan muuttunut teknisistä syistä. Vastaava toimittaja Ville Vilén lisäsi somekeskustelussa, ettei kyse ollut sensuurista, koska kyseessä oli vanhan sarjan uudelleenjulkaisu ja siten kokonaan uusi julkaisupäätös.

Voiko julkaistua teosta julkaista uudelleen?

Vilén oli osin oikeassakin. Vastaavan toimittajan päätösvalta ei sananvapauslain näkökulmasta riipu siitä, minkä ikäistä materiaalia asetetaan tarjolle mihinkin kanavaan. Jos vaikkapa aikakauslehti penkoo arkistojaan ja digitoi sieltä löytämiään kuvia ja tekstejä verkkokanaviinsa, se tietysti valikoi ja tekee uusia toimituksellisia ratkaisuja. Ja valikoinnissa saa totta kai ottaa huomioon asioita kuten lehden brändi, konsepti tai kohderyhmän arvot.

Aivan vedenpitävä selitys uudelleenjulkaisemisesta ei silti ole. On enemmän kuin hämärää, mitä julkaiseminen uudelleen edes tarkoittaa. Voiko teos tulla julkaistuksi, muuttua välillä uudestaan julkaisemattomaksi ja sitten tulla taas uudelleenjulkaistuksi? Kirjallisuudessa tai lehdistössä näin ei voi ainakaan tapahtua. Televisiouusinnan sen sijaan voi ehkä kuvitella uudelleenjulkaisunakin – näin ainakin vanhaan aikaan, jolloin kaikki televisio oli lineaarista, videonauhuria ei ollut vielä keksitty ja ainut muisto koko ohjelmasta jäi talteen televisioyhtiön kaappiin.

Voiko teos tulla julkaistuksi, muuttua välillä uudestaan julkaisemattomaksi ja sitten tulla taas uudelleenjulkaistuksi?

Verkkoympäristössä erot eri mediatyyppien välillä eivät enää ole yhtä selviä, ja yleisö usein jopa odottaa kaiken tallentuvan sähköisiin arkistoihin, joista sen voi myöhemmin halutessaan saada tai ainakin maksua vastaan hankkia. Jos arkistomateriaali on saatavilla verkossa, ei katsojalle yleensä myöskään ole merkitystä sillä, minkä nimisen palvelun kautta siihen on pääsy. Julkaiseminen Areenassa ei oikeastaan tarkoita muuta kuin uutta reittiä arkiston sisältämään jo julkaistuun materiaaliin.

Lisäksi on toki eri asia asettaa julkaistusta teoksesta tarjolle sensuroitu versio alkuperäisellä nimellä kuin vaikkapa valikoida eri pätkiä arkistosta kokonaan uuteen verkkokoosteeseen. Numerointi ehkä oli vain tekninen virhe, mutta avoimuus sarjaan tehdyistä muutoksista unohtui kyllä muutenkin. Yleisölle ei oikeastaan kerrottu, ettei kyseessä ollut alkuperäinen komediasarja 1990-luvulta, vaan ainoastaan Ylen tämänhetkisten kriteerein siistitty versio siitä.

Jossakin määrin samaan tapaan sensuuri itse asiassa toimi Salazarin Portugalissakin. Näytelmä kirjoitettiin, valittiin esitettäväksi, harjoiteltiin, esitettiin yleisölle, jonka joukosta joku ilmiantoi sen sensuurikomissiolle, ja tämä määräsi väliaikaisen esityskiellon käsittelynsä ajaksi. Käsittelyn päätteeksi näytelmä saattoi tulla uudestaan esitettäväksi teatteriin, mutta sensuurikomission uudelleenjulkaisemana, yhteiskunnan tuolloin vallitsevia arvoja vastaavana versiona.

Pääsy historiaan kuuluu meille kaikille

Osana vastaustaan kohuun Yle vakuutti myös, että vaikka sarjan jakso oli kadonnut Areenasta, historian tutkimista varten kaikki oli kyllä tallessa. Tätäkään ajatusta ei ole aivan helppo hyväksyä.

Onko historia ulottuvillamme, jos se on paikassa, jonne riittävän sitkeä ja ammattitaitoinen tutkija hyvällä onnella eksyy ja välittää meille tietoa? Pääsy historiaan ei kuulu vain tutkijoille vaan jokaiselle. Resurssisyistä kaikki ei toki verkossakaan voi olla joka hetki jokaisen saatavilla, mutta sensuurin perusteluksi ei varmastikaan riitä, että teosta pidetään kyllä jossakin saatavilla jollekulle, mutta ei juuri sinulle.

Medioiden arkistoissa, samoin kuin vaikkapa yleisissä kirjastoissakin, on runsaasti myös sellaista sisältöä, jonka julkaisu tänään ei olisi pelkästään huonosti brändiin tai arvoihin sopivaa, vaan myös laitonta.

Oma merkityksensä on myös sillä, että sensuurikomission rooliin joutui tapauksessa juuri Yle. Kun julkaisijana ei ole yritys, vaan me kaikki veronmaksajat, saa liiketoimintanäkökulma – esimerkiksi tarve valita sisältöjä brändiä edistävällä tavalla tai erottua arvovalinnoilla kilpailijoista – olennaisesti kevyemmän painoarvon. Lisäksi julkinen rahoitus ja tekijänoikeudet ovat varsin viheliäinen yhdistelmä. Kun Yle sensuroi teoksia, joihin se on ostanut yksinoikeudet, se käyttää yleisön rahoja pitääkseen niitä yleisön ulottumattomilla. Tällaisista oikeuksista Ylen tulisi ehkä hankkiutua eroon. Jos jonkin teoksen esittäminen yleisölle ei sovi Ylen arvoihin, sen tulisi pyrkiä luovuttamaan teoksen oikeudet jollekin taholle, jonka arvoihin esittäminen sopii.

Medioiden arkistoissa, samoin kuin vaikkapa yleisissä kirjastoissakin, on runsaasti myös sellaista sisältöä, jonka julkaisu tänään ei olisi pelkästään huonosti brändiin tai arvoihin sopivaa, vaan myös laitonta. Helppo esimerkki ovat vanhojen lehtien tupakkamainokset, mutta myös osa yksityiselämän ja kunnian suojan yksityiskohdista on muuttunut ajan saatossa niin, että joku ennen täysin laillinen julkaisu voi täyttää rikoslakiin myöhemmin kirjatun tunnusmerkistön. Rikokseen voi joissakin tilanteissa syyllistyä myös nostamalla aktiivisesti esiin vanhaa sisältöä, mutta pelkkä historian tallentaminen ja saatavilla pitäminen nauttii hyvästä syystä vahvaa sananvapaussuojaa. Historiaa ei tule sensuroida edes niissä tapauksissa, joissa vastaava olisi nykymittapuulla laitonta.

Kyllä sensuurikomissio osaa, jos osaa

Historiaulottuvuus on tärkeä, mutta ei edes ainut kompastuskivistä Ylen sensuuripäätöksessä. Ainakaan kohun yhteydessä somessa jaetut pätkät Matkalla-jakson sisällöstä eivät muutenkaan vala luottamusta Ylen kykyihin toimia sensorina.

Jakson huumoria voi pitää jossakin määrin kömpelönä, mutta ainakin se vaikuttaa selkeästi enemmän rasismia pilkkaavalta kuin rasistiselta. Isä keksii säästää ulkomaanmatkan kustannukset ja opettaa koko perheen eläytymään ulkomailla olemiseen kotona ja kotikaupungissaan, apunaan tietysti kaikki aikakauden kliseiset ennakkoluulot ulkomaita ja ulkomaalaisia kohtaan. Jos pilkka kohdistuu johonkin etniseen ihmisryhmään, niin ennen kaikkea tuon ajan tamperelaisiin.

Sensuurin yksi keskeisistä ongelmista on, että se on väistämättä subjektiivista.

Yle ei toisaalta väittänytkään, että jakson sanoma olisi ollut rasistinen tai huumori rasistista, vaan että se poistettiin, koska siinä käytettiin rasistisia ilmauksia. Tämä tapa ajatella on verkkoalustaympäristössä jo tullut varsin tutuksi. Kun sensuuri tehdään koneellisesti, on käytännöllistä kytkeä se yksittäisiin sanoihin, koska kone pystyy – ainakin toistaiseksi – ennemminkin lukemaan sanoja kuin ymmärtämään merkityksiä ja konteksteja. Ihmisen medialukutaidon tulisi kuitenkin riittää tätä pidemmälle.

Ennakkoluuloille irvailevassa taiteessa ja viihteessä, josta Matkalla on oikeastaan kohtuullisen hyvä esimerkki, tarvitaan myös nykyään ja tulevaisuudessa samaa sanavarastoa kuin itse ennakkoluuloissa. Ennakkoluuloille nauraminen ei myöskään ole nyt yhtään tarpeettomampaa kuin 30 vuotta sitten. Nykyään vitsit varmaankin toteutettaisiin jollakin tavalla toisin, mutta luopumalla kokonaan sensuurikoneiden kieltämistä sanoista ne voisivat jäädä liian hampaattomaksi. Tätä päivää ilmaisutavat eivät toki olleet, mutta ei niiden kuulunutkaan olla, vaan samaa 1990-lukua kuin sarjan vaatteet, sisustukset ja muutkin puitteet.

Mutta riittäköön tämä Ylen osalta. Yle ei oikein onnistunut arkistosensuurissaan, mutta voiko tehtävässä lopulta onnistua kukaan muukaan? Arvelisin että ei. Sensuurin yksi keskeisistä ongelmista on, että se on väistämättä subjektiivista. Ihminen, joka sensuuripäätöksen tekee, tulkitsee teosta väistämättä hiukan eri tavalla kuin joku toinen, jolle teos juuri alkuperäisessä muodossaan olisi ehkä ollut arvokas. Taideteos on parhaimmillaan sellainen, jonka katsojat tulkitsevat keskenään eri tavalla, eikä edes tekijän oma tulkinta teoksestaan ole oikeampi kuin jonkun muun. Etenkin arkistojen kanssa ainut kestävä tapa toimia lienee antaa jokaisen katsojan ja lukijan upota itse historiaan ja muodostaa oman käsityksensä.

Elokuvissa ja peleissä erilaiset luokittelumerkinnät ovat toimineet varsin hyvin, eikä mikään estä kehittämästä omaa symboliaan myös vanhentuneille vitseille, jos sitä toivotaan.

Jos avoimuus vaatii vastinparikseen keinoja suojata avoimuuden haitoilta tiettyjä yleisöjä, kuten lapsia, sensuurille on vaihtoehtoisiakin keinoja. Elokuvissa ja peleissä erilaiset luokittelumerkinnät ovat toimineet varsin hyvin, eikä mikään estä kehittämästä omaa symboliaan myös vanhentuneille vitseille, jos sitä toivotaan. Väkivallalle on jo oma symbolinsa, joka ohjaa katsojien valintoja. Kukaan ei kuvittele, että väkivaltaa sisältävän elokuvan lähettäminen tarkoittaisi, että väkivalta kuuluisi televisioyhtiön arvoihin.

Toimiiko itsesensuuri sensuuria paremmin?

Edellä sanottu sopii toki pitkälti myös itsesensuuriin, millä nimellä sitä haluaakin kutsua. Muutama vuosi sitten muodissa oli sananvastuu. Kun sananvastuun kannattajia pyydettiin määrittelemään, mitä termillä tarkoitetaan, vastaukseksi sai yleensä kohtuullisen hyvän määritelmän itsesensuurille. Tämä väärinkäsitys juonsi varmastikin juurensa sananvapauden käyttöön liittyvästä vastuusta, joka mainitaan esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksessa.

Valtiosääntöoikeudessa sananvapauteen liittyvällä vastuulla tarkoitetaan, että valtio saa, silloin kun se on välttämätöntä muiden oikeuksien turvaamiseksi, säätää joitakin tapoja käyttää sananvapautta laittomiksi, jolloin se langettaa yksilölle vastuun ilmaisujensa seurauksista. Se ei sen sijaan tarkoita, että yksilön tulisi myös itse pyrkiä olemaan sanomatta jotakin sellaista, mitä on laillista sanoa. Sananvapauden perusajatus on, että kaikkea laillista suvaitaan ja että avoimuus viime kädessä voittaa vastuullisuuden. Pehmeä sensuuri, joka toimii oikeusjärjestelmän sijaan esimerkiksi sosiaalisten verkostojen paheksunnan ja yksilön mukautumistarpeen avulla, voi olla vapaan mielipiteenvaihdon kannalta yhtä vahingollista kuin perinteinen valtiollinen sensuurikin.

Sananvapaus ei edellytä keneltäkään kykyä noudattaa hyviä tapoja, vaan sivistynyttä kykyä sietää huonoja tapoja.

En silti tarkoita, että esimerkiksi kampanjat verkkoviestinnän hyvien tapojen edistämiseksi olisivat yleisesti väärin tai turhia. Sivistyksen puolesta saa ja kannattaa kamppailla mahdollisimman monella eri tavalla. Sananvapaudella tai siihen liittyvällä vastuulla kampanjoita ei kuitenkaan pysty perustelemaan. Sananvapaus ei edellytä keneltäkään kykyä noudattaa hyviä tapoja, vaan sivistynyttä kykyä sietää huonoja tapoja.

Portugalia koskeviin osiin on lähteenä käytetty teoksia Fernando de Castro Brandão (Org.): Salazar – Citações, Livros d’Hoje, Alfragide 2023, s. 111–113, sekä Luiz Francisco Rebello, Teatro I, Círculo do Livro, Lissabon 1959, s. 216–224 (kuvaus Rebellon näytelmän O dia seguinte sensuuriprosessista).