Keskustelu Ylen julkisen palvelun tehtävän ulottuvuuksista on edelleenkin ajankohtainen. Yleisradiolakia arvioiva parlamentaarinen työryhmä työskentelee parhaillaan. Medialiitto kertoo verkkosivuillaan julkaistussa artikkelissa harkitsevansa aktivoivansa komissiokantelunsa uudelleen, koska Ylen hallintoneuvosto näyttää tulkinnoillaan vesittävän kantelulla pari vuotta sitten saavutetun lakimuutoksen tavoitteet. Aikakausmedia ei tässä keskustelussa ole juuri ollut aktiivinen.
Onko paisuva Yle uhka aikakausmedialle?
Uhka on aikakausmedialle kokoluokaltaan pienempi kuin uutismedialle, mutta luonteeltaan varsin samankaltainen. Maksutta tarjotun sisällön määrä ja laatu rajaavat mahdollisuuksia tehdä liiketoimintaa kilpailevilla sisällöillä, ja myös aikakausmedian täytyy aina löytää oma sisältökonseptinsa ja tälle maksava yleisönsä.
Yle ei tietenkään ole ainut toimija, joka rajaa kannattavan kaupallisen median kenttää, vaan yhtä lailla myös esimerkiksi alustapalvelujen asema verkkomainonnassa vaikuttaa siihen, minkälaisia journalismin ja mainonnan yhdistelmiä on kannattavaa luoda. Molemmissa on yhtä lailla kyse reilun kilpailun edellytyksistä ja siitä, minkälaisia mediatuotteita markkinoille mahtuu.
Toisaalta voi myös kysyä, onko kyse kilpailusta lainkaan, jos yhden toimijan tavoite on käyttää rahaa journalismin tuottamiseksi ja toisen tuottaa journalismia rahan hankkimiseksi.
Miksi kilpailu ei ole reilu?
Reilua kilpailua tietenkin haittaa, kun jonkin resurssiylivoima kasvaa liian suureksi. Toisaalta voi myös kysyä, onko kyse kilpailusta lainkaan, jos yhden toimijan tavoite on käyttää rahaa journalismin tuottamiseksi ja toisen tuottaa journalismia rahan hankkimiseksi. Yle ja kaupalliset mediat eivät oikeastaan ole samalla kilpailukentällä lainkaan, mutta niiden tarjoamat tuotteet ja palvelut voivat silti korvata toisiaan, mitä voidaan kutsua kilpailuksikin.
Yksi tärkeä ulottuvuus tässä pelissä on ennustettavuus. Mitä paremmin julkisen palvelun tehtävän rajat tunnetaan, sitä turvallisempaa on investoida uusiin tuotteisiin ja palveluihin alueella, jolle epäreilua kilpailua ei ole odotettavissa.
Miten moninaisuus liittyy keskusteluun Ylen tehtävästä?
Moninaisuus nousee Yle-keskustelussa esiin yhä uudestaan – moninaisuuden ohella ainakin nimillä moniäänisyys, monipuolisuus ja moniarvoisuus.
Yksinkertaistettuna perusongelmana on se, kumpi saa valita tonttinsa ensin. Voiko Yle ensin päättää, mitä kaikkea se tarjoaa, ja jättää kaupallisten toimijoiden mietittäväksi, mitä markkinoille vielä sen jälkeenkin voisi mahtua? Vai tulisiko Ylen pyrkiä ennemminkin monipuolistamaan median kokonaistarjontaa eli tuottamaan yleisölle ennen kaikkea sitä, mitä kaupallinen media ei sille jo tarjoa?
Yksinkertaistettuna perusongelmana on se, kumpi saa valita tonttinsa ensin. Voiko Yle ensin päättää, mitä kaikkea se tarjoaa, ja jättää kaupallisten toimijoiden mietittäväksi, mitä markkinoille vielä sen jälkeenkin voisi mahtua?
Vahvin Ylen edunvalvojien argumenteista jälkimmäistä näkökulmaa vastaan on se, että osa yleisöstä joutuu myös tyytymään maksuttomaan mediatarjontaan, jolloin jo sen tulisi olla itsessään riittävän moninaista. Optimoimalla vain tarjonnan maksutonta osaa ei toisaalta kannata liikaa vaarantaa kokonaistarjonnan moninaisuutta. Parhaiten yleisön sananvapautta palvellaan, kun nämä tavoitteet saadaan järkevään tasapainoon.
Voiko moninaisuutta mitata?
Yleispätevää tapaa mitata mediasisältöjen kirjoa ei varmaankaan ole, mutta joitakin moninaisuuden komponentteja voidaan toki laskea tai vähintäänkin arvioida. Esimerkiksi Euroopan yliopistoinstituutin ylläpitämä median yksipuolistumisvaroitin seuraa muutamia yhteiskunnallisia ja taloudellisia tekijöitä, jotka saattavat lisätä tarjonnan yksipuolistumisen riskiä. Ylen roolin varoitin ymmärtää vain yhteen suuntaan: kaventuminen on riski, mutta paisuminen kaupallista tarjontaa syrjäyttäväksi ei ole.
Yksi tapa tarkastella median moniäänisyyttä olisi myös vastaavien toimittajien määrä. Nämä käyttävät sananvapauslain perusteella äänivaltaa julkaisupäätöksissä ja toimituksellista linjaa koskevissa ratkaisuissa. Kun tätä määrää vertaa vaikkapa eri medialajien liikevaihtoihin, voidaan arvioida, kuinka paljon toisistaan riippumattomia päätöksentekijöitä yleisö saa rahallaan ääneen.
Jos ja kun Yle pystyy toimimaan riippumatta sekä poliitikoista että markkinavoimista, sen tulisi hyödyntää asemaansa maksimaalisella uskalluksella.
Jos vaikkapa sanoma- ja kaupunkilehdissä 850 miljoonan euron liikevaihdolla saadaan julkaisupäätöksiä tekemään noin 250 vastaavaa toimittajaa ja Ylen 510 miljoonan euron ääneen pääsee viisi, sanoma- ja kaupunkilehdet ovat lähes 30 kertaa Yleä moniäänisempiä. Aikakauslehdet ovat tietysti aivan omassa luokassaan yli 2000 vastaavalla toimittajalla ja 320 miljoonan euron liikevaihdolla – varovaisesti arvioiden noin 600 Ylen moniäänisyystasoa.
Laskuharjoitus on toki vähän epäreilu, koska se jättää kokonaan huomiotta eri yleisöjen koot ja erikoistumisen, jolloin medialajin moniäänisyys kasvaa kiihtyen, kun laskelmaan otetaan mukaan yhä erikoistuneempia ja yleisöltään pienempiä medioita. Toisaalta kestävää ei ole ajatella niinkään, että yhden ja ainoan ihmisen tekemät julkaisupäätökset voisivat olla kovin moniäänisiä vain siksi, että tämä pyrkii olemaan omissa valinnoissaan monipuolinen. Ylen tapauksessa ilmeinen akilleenkantapää moniäänisyydessä on toimituksellisen päätösvallan liiallinen keskittyminen.
Miten Yle toimisi, jos se haluaisi nimenomaan monipuolistaa tarjontaa?
Suuntia on valtavasti. Keskustelua voi melkein loputtomasti rikastaa sisällöillä, jotka eivät ole kaupallisessa mielessä myyviä, ja näkökulmilla, joita yleisö ei etukäteen edes tiedä tarvitsevansa.
Jos ja kun Yle pystyy toimimaan riippumatta sekä poliitikoista että markkinavoimista, sen tulisi hyödyntää asemaansa maksimaalisella uskalluksella. Tarjoamalla ajatuksia, jotka eivät ole myyviä, koska ne häiritsevät tai ärsyttävät, mutta silti täydentävät keskustelua ja tekevät siitä tasapainoisempaa.
Voiko yleisö siis muka kiinnostua jostakin, jota se ei osaa haluta?
Uskon, että voi. Ja siitä olisi varmasti paljon hyötyäkin.
Yksi vastavoimaa kaipaava ilmiö on esimerkiksi englanninkielisen maailman ylipaino suomalaisissa mediasisällöissä. Mediaa seuraamalla saa helposti mielikuvan, että ulkomailta tärkeää tai relevanttia meille Suomessa on etenkin se, mikä tapahtuu englanninkielisissä maissa.
Osa trendistä johtuu varmasti journalisteista itsestään, joiden kielitaito yhä useammin painottuu englantiin ja jotka ymmärrettävästi löytävät englanninkielisistä maista parempia lähteitä ja helpommin. Mutta kyse ei ole pelkästään tästä, sillä myös yleisö osaa yhä useammin ennen kaikkea englantia ja seuraa myös somessa ja yleensäkin verkossa tavallisimmin englanninkielisen maailman ihmisiä ja ilmiöitä. Ja koska yleisö tietysti haluaa lukea journalismiakin niistä ihmisistä ja ilmiöistä, joita muutenkin seuraa, kysyntä ohjaa kaupallista mediaa helposti samaan suuntaan.
Kaupallista kysyntää on vaikea luoda kokonaan tyhjästä, mutta julkinen palvelu voi nostaa esille myös asioita, joilla ei vielä ole kysyntää, mutta joilla on potentiaali sellaista synnyttää.
Jonkinlaisena vastavoimana Yle toimii toki joskus jo nytkin. Mutta paljon enemmänkin voisi varmasti tehdä. Eikä kielikysymys tietenkään ole asian ainut ulottuvuus. Kaupallista kysyntää on vaikea luoda kokonaan tyhjästä, mutta julkinen palvelu voi nostaa esille myös asioita, joilla ei vielä ole kysyntää, mutta joilla on potentiaali sellaista synnyttää. Teemojen syventämisessä aikakausmediat puolestaan ovat loistavia yhteistyökumppaneita. Ja kääntäen – mitä paremmin Yle julkisen palvelun tehtävänsä hoitaa, sitä parempi kumppani se on aikakausmedioille.
